Olisinpa tiennyt

Karjalanpiirakat by Kahvikisu cc.

Mitä haluaisin kertoa ylioppilaaksi kirjoittaneelle itselleni? Monet asiat, joita tulin myöhemmin tietäneeksi; en olisi halunnut tietää niitä vielä siinä vaiheessa.

Nykyinen pisteeni ei tunnu sellaiselta kohdalta, josta käsin voi ojentaa tietämyksiä taaksepäin. Valmistumispäivä on jonkinlainen kollektiivinen vapaudenkaipuun räjähdys. Tässä päivässä on samanlaista pysähtymistä valintojen äärelle kuin uudessa vuodessa. Mistä olenkaan tähän tullut, minne olen menossa. Yhteenveto ja kohti jotakin.

Se mitä minun olisi pitänyt saada tietää, olisi kaiketi pitänyt tapahtua jo jossain vaiheessa aikaisemmin kuin valkolakin hetkessä. Jonkun olisi pitänyt sanoa pienen kylän ihmiselle, että se kiinnostus myös samaa sukupuolta kohtaan on ihan validi ja arvokas tunne. Ei tarvitse pyrkiä siitä pois. Ei tarvitse valita joko tai, et ole päättämätön. Ja että kiinnostus ihmisiin yli sukupuolten rajojen on ihan vakavasti otettava osa identiteettiä. Ei haahuilua jossain välillä.

Read More

Mainokset

Kiukkuisille kiitos

Be-Kind-

Kiukkuisille kiitos, kiitos suoraanpuhujille, kiitos kaikille teille jotka ette vaikene, kaikille jotka nostavat pöydälle vääryydet ja kertovat kuten asiat ovat.

Kun julkiseen keskusteluun nousi Louhimiehen menetelmät nuoria naisnäyttelijöitä kohtaan, kun keskusteltiin syytöksistä, syyllisistä, pyydettiin anteeksi ja analysoitiin anteeksipyyntöjä, kommentoi näyttelijä Amanda Pilke asiaa omalta kannaltaan. Hän kirjoitti anteeksiannosta ja lempeydestä ihmisiä ja ihmisyyttä kohtaan. Hän ei halunnut olla mukana laajassa jutussa, jossa monet Louhimiehen alaisuudessa näytelleet kertoivat kokemuksistaan, koska

“Pilke ei halunnut  olla kohdistamassa syytöksiä vain yhtä ihmistä kohtaan, koska kyse on laajemmasta ilmiöstä.”

Read More

Eräs (paska) tarina työelämästä

Flickr CC muyfifi

Sain unelmaduunin unelmafirmasta. Olin et vittu muija oot kova muija, pitelemätön. Ajattelin, et tästä eteenpäin ei oo ku nousukiitoo ja skumppaa perjantaipalavereissa hyvien ihmisten kanssa kun on tehny helvetisti tulosta ja muuttanu ideat kullaksi.

Duuni oli sopivan haastavaa joka päivä, tiimi ympärillä ihan mahtava ja sit oli se mun työpari. Se on sellainen hyvä jätkä, hieman turhan itseriittoinen mun makuun, mutta ihan hauska ja kohtuullisen etevä. Laitoin suurimman osan sen piikkiin, että ite olin uus, se oli ollut duunissaan jo useamman vuoden. Ja ajattelin, että kyllä mä nyt oon ennenkin tollasten kanssa pärjänny, näyttäny asennemuijana kaapin paikan. Ajattelin, että se haluaa vaan auttaa mut mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti talon tavoille.

Auttoi. Ohjasi. Selitti. Neuvoi. Sparrasi. Puhui päälle. Nauroi ideoilleni julkisesti. Haukkui ideani julkisesti. Tylytti, lyttäsi, nolasi. Otti ideani selän takana omiin nimiinsä. Jätkä sai selän taputukset pomolta, erityismaininnat koko firman palavereissa, ison joulubonuksen, palkankorotuksen, lopulta vittu ylennyksen.

Sit mä yks torstai-ilta istuin sohvalla ja join punkkua suoraan pullosta ja tajusin, että oon ehkä heittänyt vuoden elämästäni menemään. Et aamulla ku lähtee töihin ni itkettää ja kun alkuillasta lähdet kotiin niin märiset hihaan jo bussissa. Ja silti joka päivä menet sinne, suoritat ja suoriudut, tuot ne uudet ideat ja konseptit ja katsot kun se vie ne sun käsistä ominaan. Ja oot sitten kuitenkin tyytyväinen, että edes ne sun ideat elää. Koska mihin sä sitä kunniaa sit tarttet, firma pärjää, asiakkaat pärjää, työpari pärjää, pomo pärjää, tiimi ensin.

Yks päivä napsahti ja sanoin ääneen. Kollegat sanoi, että joo, ei tää mitään uutta ole, nuoret naiset järjestäen käy saman myllyn läpi. Suurin osa luovuttanut ja lähtenyt, yhteenkään ei ole pomot tosissaan puuttunut. Että onhan tämäkin firma kun ei aivovuodolla väliä. Ja sitten ajattelin, että minähän et vittu luovuta ja puhuin pomollekin. Sitten me siinä istuttiin työparin ja pomon kanssa yhdessä ja erikseen ja tehtiin yhteinen parityöskentelyn huoneentaulu, johon molemmat värikynillä kirjoitti nimensä alle. Työpsykologi oli sitä mieltä, että jätän avaamatta sen sähköpostit kun ne mua niin harmittaa.

Oli tosi vaikeeta uskoa, että mulle käy näin. Että mä ihan tosiaan jouduin johonkin menneisyyden tunkkaiseen äijätyöelämätodellisuuteen, jossa tärkeintä ei oo osaaminen vaan se, et oot se hyvä jätkä, se tyyppi, joka istuu tykypäivissä aina pilkkuun asti karaokessa, on huomion keskipisteenä ja kehtaa ottaa selfien kenen kanssa vaan, se, jolla on aina hauskimmat jutut ja parhaimmat bileet. En ollut tiennyt, että tällaistakin se työelämä oikeasti edelleen naisille on.

Se on saatana kun naisena joka paikassa odotetaan pikkuisen enemmän oma-aloitteisuutta, että pidät pintasi ja puolesi. Pitää olla mukautumiskykyinen, ei saa olla liian nipo. Pitää astua epämukavuusalueelle. Pitää sietää, antaa anteeksi, olla nöyrä, olla rohkea, olla jotain, mitä tahansa mutta enemmän. Ja palkankorotuksia ja ylennyksiä voit odottaa vasta kiistattomien näyttöjen, et potentiaalin perusteella, koska pomo ei nyt vaan näe sussa omaa peilikuvaansa vuosien takaa.

Kaikkein vaikeinta on ollut luottaa itseensä uudestaan. Rakentaa se usko siihen, että minä olen hyvä, minä osaan, minä olen ammattilainen. Se syntyy sähköposti kerrallaan, työtehtävä kerrallaan, päivä kerrallaan. Jokaisella kerralla kun sanon ääneen, että minä tein tämän. Tämä oli minun ideani, ole sinä kusipää hiljaa.

Painavia unelmia vuodelle 2018!

Uusi vuosi, uudet projektit itselle! Lisää liikuntaa, vähemmän alkoholia ja sokeria, mindfulnes ja proteiinit. Minä olen projekti, minä kehityn ja edistyn ja kasvan ihmisenä. Tilastoin. Käännän kameran vielä kerran itseeni päin. Minuun, minua kohti.

Pidän tiukasti kiinni tavastani unelmoida. Se on henkilökohtainen ja minulla on siihen varaa. Minulla on varaa unelmille, vaikka haaveiden sisäpiiri kaventuu jatkuvasti. Se kaventuu sitä mukaa, kun yhteiskunta tiputtaa porukkaa pois unelmien kelkasta. Tervemenoa, konmari hei!

Read More

#youdidit #youtoo

Tämä kampanja on ollut raskas.

En usko ollenkaan, että olen ainoa, jolle se on ollut raskas. Olen vasten tahtoani ollut pakotettu ajattelemaan asioita, joita useimmiten nykyään voin valita olla ajattelematta. En ajattelematta, kuten ollaan ajattelematta asioita, joita ei ole käsitellyt ja jotka oireilevat muuna. Vaan saan useimmiten olla ajattelematta tätä asiaa, koska olen tehnyt raskaan vuosien työn sen käsittelemiseksi. Matkan varrella, kyllä, olen ollut myös ajattelematta pakottamalla, oireillut sairastumalla syömishäiriöön, myöhemmin masentumalla ja sairastumalla traumajälkeiseen stressihäiriöön.

Tämä kampanja on ollut raskas.

Nyt minun pitäisi vielä olla kasvot tälle asialle? Asialle, josta en pitkään puhunut kenellekään, koska koin, että vasta kertominen aiheuttaisi kerrannaisvaikutuksia ja monen ihmisen elämän romahtamisen. Koin, että minä olin vastuussa siitä, mitä asioista seuraa. Jos en puhuisi, vain minä kantaisin taakan. Jos puhuisin, levittäisin tuskaa ja ahdistusta myös muille.

Read More