Elämästä vieraantunut vekkihametyttö

kympin tyttö

Täytin henkilötietolomaketta, jossa yllätyksekseni kysyttiin sekä peruskoulun ja lukion päättötodistusten keskiarvoja että ylioppilastutkinnon arvosanoja. Kun täytin sinne niitä ysipilkkuseiskoja ja laudatureja, tiedättekö, mikä tunne oli päällimmäisenä? Hävetti. Hävetti, nolotti ja vähän ahdisti. Että mitä ne nyt tällaisia kysyy ja mitä ne oikein musta ajattelee, kun näkee tämän. Melkein teki mieli huijata, valehdella vähän. Jos vähän pistäisi alakanttiin. Edes niitä keskiarvoja. Ettei olisi ihan niin noloa.

Milloin helvetissä se meni näin? Milloin helvetissä koulumenestyksestä tuli rangaistus? Miksi helvetissä me arvioimme oppilaita koulussa, jos hyvä numero on oikeastaan vain riippakivi ja häpeän aihe?

Ja varsinkin naisille. Tiedän, ei ole helppoa olla poika, joka on hyvä koulussa. Se voi jopa olla vaikeampaa kuin tytöille. Mutta elämässä sen jälkeen. Miehillä koulumenestys on kuitenkin edes jossain määrin merkki älykkyydestä. Ja sitten voidaan yhdessä lempeästi naureskella nuorille tunnollisille pojille, jotka miehistyivät ja ovat osaltaan yhteiskunnan tukipilareita. Naisilla – ei. Naisilla koulumenestys on merkki hikariudesta, siitä ettei ymmärrä, mikä on elämässä tärkeää ja ettei oikeastaan osaa ajatella omilla aivoilla. Ei ymmärrä maailmaa, ei elämää. Ja se on merkki, joka kantaa loppuiän.

On ihan ok sanoa, ettei opettajiksi saa tulla enää yhtään hyvin koulussa menestynyttä naista. On ihan ok sanoa, että ei elämää opi koulun penkillä ja antaa ymmärtää kuin koulumenestys olisi automaattisesti osoitus siitä, ettei muuta elämää ole ollut.

Minä olin aina paras. Sain stipendit, autoin koulukavereitani, tein läksyni ja viittasin. Minua kiusattiin, olin ahdistunut. Se ei opettanut minulle mitään elämästä, ei tietenkään. Mikään koulussa oppimani sisältö ei opettanut minulle mitään tosielämästä. Ei tietenkään.

Olen juonut liikaa ja mennyt töihin krapulassa. Olen opiskellut pitempään kuin kansantalouden väitetään kestävän. Olen nainut ihmisten kanssa, joiden nimeä en ole tiennyt. Olen tiennyt, miten tappaisin itseni, kun olin masentunut. Olen herättänyt pahennusta valinnoillani. Olen menettänyt rakkaitani. Olen pelännyt työtilanteeni puolesta. Olen juossut alasti kadulla.

Mutta eihän se ole mahdollista. Eihän kympit tytöt niin tee. Kympin tytöt ovat tunnollisia, säntillisiä, asiallisia, pitävät huolta itsestään ja muista. Ovat oikeastaan vähän tylsiä eivätkä ymmärrä itsestään poikkeavia ihmisiä. Eivät ymmärrä todellista elämää.

Vaan mitäpä siitä, mitä olen tehnyt. Mitä siitä, vaikka olisin absolutisti, joka harrastaa kirjontaa, on rakastellut elämässään yhden ihmisen kanssa, hankkinut ensimmäisen lapsen 25-vuotiaana ja opiskellut viidessä vuodessa? Mitä siitä. Elämää, elämää sekin on.

Vihaan ajattelua, jonka mukaan asioista voi tietää jotain vasta, kun on ne itse kokenut. Jossa kokemus on itse asiassa aina vähän parempi kuin tutkimukseen pohjaava tieto. Jossa armeijasta ei saa puhua, jos sitä ei ole käynyt eikä lapsista ymmärrä mitään, jos itse ei ole äiti. Mihin unohdimme tiedon, mihin empatian, mihin toisen asemaan asettumisen? Mihin yleisen kiinnostuksen ja uteliaisuuden erilaisia ihmisiä ja elämänkohtaloita kohtaan? Mihin valmiuden kohdata ihmiset ja olla tuomitsematta heitä etukäteen, on kyse sitten kympin tytöstä tai pitkäaikaistyöttömästä? Eikö näillä oikestaan ole eniten väliä?

Minä tiedän elämästä paljon. Omasta elämästäni ja muiden elämästä. Hetkeäkään en silti kuvittele, että ymmärrän kokonaan, millaista on elää täysin erilaisissa olosuhteissa kuin minä. Hetkeäkään en kuvittele, että voin toisen puolesta kertoa, millaista hänen elämänsä on.

Vaan siinähän se. Kukaan ei voi. Tärkeintä on ymmärtää omat rajansa, saada omasta elämästään pohjaa toisten kohtaamiselle, olla kunnioittavalla tavalla utelias, hankkia tietoa ja osata soveltaa sitä. Voi olla, että yhdellä kympin tytöllä näitä taitoja on ja toisella ei. Sama pätee kaikkiin ihmisiin. Minun koulumenestykseni ei kerro siitä, ymmärränkö toisista ihmisistä tai maailman realiteeteista jotain. Tai voihan se kertoakin: todennäköisesti minulla on kattava yleissivistys, joka pohjimmiltaan aina auttaa maailman kohtaamisessa.

Suomi nousee osaamisella, sanotaan. Meillä on maailman paras koulutusjärjestelmä, sanotaan. Ja silti, silti ne, jotka osaavat ja ovat sen koulun käyneet, niitä emme arvosta. Katsokaa nyt itseänne. Te tarvitsette minua enemmän kuin voitte kuvitella. Ette uskalla myöntää. Koska kympin tytöillä, meillä on lopulta kaikkea, mitä tämä maa tarvitsee. Aika pelottavaa, vai mitä?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s