Nainen kuin maksamakkarapötkö – oman kehon rakastamisen vaikeudesta

5116145499_267de3480d_z

Mikä saatana siinä on, etten osaa olla tyytyväinen omaan kroppaani? En, vaikka kuinka olen olevinani feministi ja vaikka kuinka yritän hyväksyä ja rakastaa omaa kehoani. Tai tiedänhän minä mistä on kyse – varhain alkanut valistustyö ja vuosikymmenten altistuminen naisruumiin kauneusstandardeille.

Olen oppinut varsin nuorena, että naisen ruumiin profiilin olisi syytä muodostaa erilaisia kurveja, laaksoja ja kumpuja (oikeissa kohdin tietenkin). Tai jos näin ei ole, on ainakin syytä olla laiha (tämä varsinkin silloin 1990-luvulla, kun itse olin teini ja ihailin huippumalleja). Oma ruumiinrakenteeni muistuttaa pötkylää, tasapaksua maksamakkarapötköä, eikä pötkylä varsinaisesti ole tavoiteltava ruumiin muoto naiselle. Teininähän sitä hakee omaa paikkaansa ja itseään ja koska minä halusin olla nainen, osasin verrata itseäni niihin naiselle asetettuihin kauneusihanteisiin ja todeta, etten täytä niitä. Jostain syystä itselleni naiseus tuntui olevan vyötärönympäryksestä kiinni.

Järkytyksekseni havahduin viime talvena siihen, että olen vetänyt vatsaa sisään yli 25 vuotta. 25 vuotta, aina kun olen kuvitellut jonkun katsovan minuun. Aina kun olen kävellyt, kun olen istunut. Aivan varmasti vedin vatsaa sisään, kun kävin hakemassa ylioppilastodistuksen juhlasalin lavalta, tai ysiluokalla stipendin hyvästä koulumenestyksestä. Luulen, että olen vetänyt vatsaa sisään työhaastatteluissa, treffeillä, palavereissa, baarissa, kassajonossa, vessajonossa, lääkärin vastaanotolla, saunassa, kuntosalilla, pitäessäni puhetta, kuunnellessani, elokuvateatterissa, baarissa. Itse asiassa olen melko varma, että olen vetänyt vatsaa sisään kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa tilanteissa. Nyt opettelen siitä pois, mutta arvatenkin se on vaikeaa – en aina huomaa koko asiaa, niin arkipäivää sitä on tullut.

Eniten vituttaa se, että kaikkea tätä oman kehoni rakastamisen vaikeutta seuraa kotona tiiviisti tytär. En halua hänelle tätä taakkaa, mutta en pysty aina piilottamaan omaa kipuiluani. Yritän opettaa hänet toisin, mutta kun lapsi oppii parhaiten matkimalla, on aika tuskastuttavaa olla näin vajavainen oman kehokäsityksesä kanssa. Hopeareunuksena ajattelen, että onneksi voin opettaa tyttärelle myös armollisuutta. Yritän siis olla suorittamatta itseni hyväksymistä samalla, kun opettelen rakastamaan omaa kehoani. Pirunmoisen vaikeaa muuten.

Kuva: Andrea Parrish

Mainokset

2 comments

  1. hembuggah · lokakuu 24, 2016

    Mua helpotti, kun päätin ettei mun tarvitse rakastaa vartaloani. Mutta en myöskään saa vihata sitä. Mä elän sen kanssa välinpitämättömässä suhteessa, mikä sisältää jonkin verran kiintymystä ja saattaa kehittyä rakkaudeksi jonain päivänä. Pääasiassa kuitenkin olen kiinnittämättä siihen mitään erityishuomiota, ja toimii meillä tässä vaiheessa oikein hyvin.

    Tykkää

  2. saatanantosikko · lokakuu 28, 2016

    Toi on varmasti ihan kelpo tapa suhtautua kroppaansa. Siinähän se oikeastaan onkin, että meidät on opetettu huomaamaan keho, että pitääkin oppisa siitä pois. Tai vaihtoehtoisesti oppia tykkäämään omasta kehostaan. Ehkä harjoittelen ensin tuota välinpitämättömyyttä.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s