Eräs (paska) tarina työelämästä

Flickr CC muyfifi

Sain unelmaduunin unelmafirmasta. Olin et vittu muija oot kova muija, pitelemätön. Ajattelin, et tästä eteenpäin ei oo ku nousukiitoo ja skumppaa perjantaipalavereissa hyvien ihmisten kanssa kun on tehny helvetisti tulosta ja muuttanu ideat kullaksi.

Duuni oli sopivan haastavaa joka päivä, tiimi ympärillä ihan mahtava ja sit oli se mun työpari. Se on sellainen hyvä jätkä, hieman turhan itseriittoinen mun makuun, mutta ihan hauska ja kohtuullisen etevä. Laitoin suurimman osan sen piikkiin, että ite olin uus, se oli ollut duunissaan jo useamman vuoden. Ja ajattelin, että kyllä mä nyt oon ennenkin tollasten kanssa pärjänny, näyttäny asennemuijana kaapin paikan. Ajattelin, että se haluaa vaan auttaa mut mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti talon tavoille.

Auttoi. Ohjasi. Selitti. Neuvoi. Sparrasi. Puhui päälle. Nauroi ideoilleni julkisesti. Haukkui ideani julkisesti. Tylytti, lyttäsi, nolasi. Otti ideani selän takana omiin nimiinsä. Jätkä sai selän taputukset pomolta, erityismaininnat koko firman palavereissa, ison joulubonuksen, palkankorotuksen, lopulta vittu ylennyksen.

Sit mä yks torstai-ilta istuin sohvalla ja join punkkua suoraan pullosta ja tajusin, että oon ehkä heittänyt vuoden elämästäni menemään. Et aamulla ku lähtee töihin ni itkettää ja kun alkuillasta lähdet kotiin niin märiset hihaan jo bussissa. Ja silti joka päivä menet sinne, suoritat ja suoriudut, tuot ne uudet ideat ja konseptit ja katsot kun se vie ne sun käsistä ominaan. Ja oot sitten kuitenkin tyytyväinen, että edes ne sun ideat elää. Koska mihin sä sitä kunniaa sit tarttet, firma pärjää, asiakkaat pärjää, työpari pärjää, pomo pärjää, tiimi ensin.

Yks päivä napsahti ja sanoin ääneen. Kollegat sanoi, että joo, ei tää mitään uutta ole, nuoret naiset järjestäen käy saman myllyn läpi. Suurin osa luovuttanut ja lähtenyt, yhteenkään ei ole pomot tosissaan puuttunut. Että onhan tämäkin firma kun ei aivovuodolla väliä. Ja sitten ajattelin, että minähän et vittu luovuta ja puhuin pomollekin. Sitten me siinä istuttiin työparin ja pomon kanssa yhdessä ja erikseen ja tehtiin yhteinen parityöskentelyn huoneentaulu, johon molemmat värikynillä kirjoitti nimensä alle. Työpsykologi oli sitä mieltä, että jätän avaamatta sen sähköpostit kun ne mua niin harmittaa.

Oli tosi vaikeeta uskoa, että mulle käy näin. Että mä ihan tosiaan jouduin johonkin menneisyyden tunkkaiseen äijätyöelämätodellisuuteen, jossa tärkeintä ei oo osaaminen vaan se, et oot se hyvä jätkä, se tyyppi, joka istuu tykypäivissä aina pilkkuun asti karaokessa, on huomion keskipisteenä ja kehtaa ottaa selfien kenen kanssa vaan, se, jolla on aina hauskimmat jutut ja parhaimmat bileet. En ollut tiennyt, että tällaistakin se työelämä oikeasti edelleen naisille on.

Se on saatana kun naisena joka paikassa odotetaan pikkuisen enemmän oma-aloitteisuutta, että pidät pintasi ja puolesi. Pitää olla mukautumiskykyinen, ei saa olla liian nipo. Pitää astua epämukavuusalueelle. Pitää sietää, antaa anteeksi, olla nöyrä, olla rohkea, olla jotain, mitä tahansa mutta enemmän. Ja palkankorotuksia ja ylennyksiä voit odottaa vasta kiistattomien näyttöjen, et potentiaalin perusteella, koska pomo ei nyt vaan näe sussa omaa peilikuvaansa vuosien takaa.

Kaikkein vaikeinta on ollut luottaa itseensä uudestaan. Rakentaa se usko siihen, että minä olen hyvä, minä osaan, minä olen ammattilainen. Se syntyy sähköposti kerrallaan, työtehtävä kerrallaan, päivä kerrallaan. Jokaisella kerralla kun sanon ääneen, että minä tein tämän. Tämä oli minun ideani, ole sinä kusipää hiljaa.

Mainokset

#RESPECT

Me ollaan mukana, koska itsestäänselvästi jokaisen keho on jokaisen ikioma. Nyt ja aina #RESPECT!

13076534_10154792508849829_1437421037117753419_nPilluminati: Ala-asteella ku kasvoi ensimmäiset tissinnysät ni se alko. Lääppiminen, puristelu, ehdottelu, häirintä. Mun keho ei ole ollut mun ja vaan mun ikinä sen jälkeen. Seksuaalinen itsemääräämisoikeus on unelma, jonka toivon toteutuvan vielä minun aikanani. My body, my choice, my right. #RESPECT

 

 

Read More

Vitun lesbot

Vislauksia ohiajavasta autosta. Pitkä arvosteleva katse bussipysäkillä kun kävelemme ohi. Alentavia ehdotteluja kolmen kimpasta baaritiskillä. Joku huikkaa “vitun lesbot” ohikävellessään. Uudessa työpaikassa puhun aina ensi alkuun kumppanista kun en ole varma miten reagoivat jos sanon tyttöystävä. Pikkupubeissa oppii olemaan aina hiukan varuillaan. Anna mä näytän sulle millainen on tosimies ni et oo lesbo enää. Kotiseudulla ei käy mielessäkään ottaa julkisesti toista edes kädestä kiinni. Normipäivä naisparin elämässä.

Mä olin lukioikäinen kun tajusin ihan todella, että tykkään tytöistäkin silleen. Ei mulla mitään sutinaa kenenkään kanssa ollut sen enempää kuin nyt lukio-ikäisillä tytöillä kavereiden kesken ylipäänsäkään. Haluttiin shokeerata, testata, kiihottaa poikia. Leikkiähän se oikeastaan oli. Ja ei ollut kuitenkaan.

Read More

Koska annan itselleni anteeksi?

5183505838_74f1266c91_oMun nuoruusvuodet oli jatkumo huonoja ihmissuhteita: seksuaalista väkivaltaa, lyöntejä, potkuja, lentäviä leipäveitsiä, henkistä väkivaltaa, päihderiippuvuuksia. Ne edelleen leimaa mua vahvasti: mun käsitystä maailmasta, tulevaisuuden uskoa, uskallusta luottaa, rohkeutta antaa itsestä jotain. Ne on läsnä mun nykyisessä parisuhteessa joka päivä.

Mun kumppani kysyi multa yksi päivä: Jos kuolisit nyt, niin mikä asia sulta on jäänyt sanomatta ja kenelle?

Mun vastaus oli, että haluaisin kertoa näille ihmisille mitä ne on tehneet mulle. Miten paljon ja syvään ne arvet edelleen repii mua. Miten mä edelleen näen painajaisia. Miten mä kannan niitä ihmisiä edelleen sydämessäni – vihalla ja rakkaudella – joka ikinen päivä. Miten mä olen kuitenkin antanut anteeksi.

Read More

Kun sanoja ei ole

Mä mietin pakolaiskriisiä ja sitä kammottavaa rasistista paskaa, jota suolletaan jokaisesta tuutista tällä hetkellä. Ajattelin et nyt mä kirjoitan sellaisen tyylilleni sopivan feministisen blogauksen. Nokkelan ja sopivasti passiivis-aggressiivisen. Nyt mä istun kolmatta tuntia katsomassa tyhjää ruutua. Mieli on blanko. Sanoja ei ole.

Otin Ylen Uutisvahdista ilmoitukset pois kun en enää pystynyt lukemaan yhtäkään uutista itkemättä. Oon lahjoittanut rahaa pakolaisjärjestöille ja vienyt vaatteita vastaanottokeskukseen. Luen edelleen  jokaisen uutisen ja itken. Inhimillinen hätä. Ja sen kirvoittamat täydellisen sosiopaattiset nettikommentit kuinka ne kaikki voisi ampua sinne rajalle. Lapsista lähtien.

Read More